Historia
Onni Heiskala
Vuoden 1940 paras Kemin Vedon urheilija oli Onni Heiskala, joka paini Kotkassa TUL:n mestaruuden sarjassa 79 kg. Se oli Heiskalan pitkän uran ensimmäinen mestaruusmitali. Onni Heiskala voitti painissa neljä TUL:n mestaruutta, kaksi tuli Kemin Vedon edustajana ja kaksi Helsingin Tarmon väreissä. Lisäksi hän saavutti parikymmentä vuotta jatkuneella painiurallaan useita muita mitalisijoja TUL:n mestaruuskilpailuissa ja SM-pronssin. Hän oli TUL:n edustajana Kemin Meripuistossa pidetyssä TUL:n ja Painiliiton ottelussa kesällä 1945 ja oli Lontoon olympiajoukkueen kotiin jäänyt varamies 1948.
1950-luvun alun suurtapaus oli olympiakisojen järjestäminen Helsingissä. Perinteinen Kreikassa sytytetty tuli saapui Ruotsin kautta Tornioon, missä siihen yhtyi keskiyön auringon Pallaksen Taivaskerolla sytyttämä Suomen oma olympiatuli. Torniosta soihdun matka jatkui Kemiin ja siitä edelleen etelään kohti olympiastadionia. Kemissä pidettiin 8. heinäkuuta TUL:n Lapin piirin ja SVUL:n Länsi-Pohjan piirin järjestämä soihtujuhla, josta tuli kaikkien aikojen suurin urheilutapahtuma Kemissä. Onni Heiskalalla oli kunnia kuljettaa soihtu juhlapaikalle Sauvosaaren kentälle.
50-luvulla Heiskala oli itseoikeutettu edustaja isojen miesten sarjoihin, kun valittiin piirijoukkuetta Oulua vastaan tai Pohjois-Suomen joukkuetta Pohjois-Ruotsia vastaan. Viimeisen TUL:n mestaruuskilpailumitalinsa Heiskala paini kotikisoissa 1957. Liki nelikymppisenä hän väänsi hopeaa Äänekosken Huiman Otto Tikanderin jälkeen sarjassa 79 kg.
Heiskala teki pitkän päivätyön seuratoimitsijana ja oli keskeinen vaikuttaja seurassa usean vuosikymmenen ajan. Kemin Innon puheenjohtaja hän oli vuosien 1949 ja 1975 välillä useaan otteeseen yhteensä 16 vuotta. Erityisesti hän kantoi huolta seuran taloudesta. Hän ideoi uusia keinoja varojen hankkimiseksi ja oli itse aktiivisesti mukana järjestysmiehenä ja muissa talkootoissa.
Innon kunniapuheenjohtajaksi Heiskala kutsuttiin vuonna 1977. Hänet palkittiin monilla ansiomerkeillä ja huomionosoituksilla.
LÄHDE: Seppo Hursti, Edelläkävijä, Kemin Into 1907–2007
Jaarli Pirkkiö
Pirkkiön Jaarlin (s. 12.2.1967) ura alkoi vuoden 1976 poikien SM-kilpailuista, vaikka ensimmäiset merkinnät painonnostokilpailuista ovat jo puoli vuotta aiemmin, 16. päivältä tammikuuta 1976. Ensimmäisen Rovaniemen Reippaan olympiaurheilijan meriittilistaan kerääntyi sittemmin mahtava läjä eri ikäluokkien ja yleisen sarjan Suomen mestaruuksia, Pohjoismaiden mestaruuksia, SE- ja PE-tuloksia, useita arvokisaedustuksia sekä erinomaisia saavutuksia myös muista kansainvälisen tason kilpailuista.
Pirkkiö pelasi myös jalkapalloa Reippaan nappulaliigassa Tottenhamin joukkueessa koko 1970-luvun. Mieleenpainuvimmaksi jalkapallouran turnaukseksi Pirkkiöllä on kohonnut TUK:n nappulamestaruusturnaus vuonna 1978. Reissuun lähdettiin Reippaan linja-autolla. Lauantaina 3. kesäkuuta Pirkkiö kävi nostamassa 17-vuotiaiden SM-kisoissa Lauttakylässä 44-kiloisten pronssia 87½ (37½+50) kilon yhteistuloksella. Se oli miehen ensimmäinen SM-mitali painonnostossa. Sunnuntaista tiistaihin eli 4.-6. kesäkuuta oli sitten vuorossa jalkapallo. Turnaus pidettiin Eurassa. Reippaan sen ikäluokan kakkosjoukkue esiintyi turnauksessa RTP:n nimellä. Joukkue sijoittui seitsemänneksi.
Painonnostajan toiminta urheilun parissa ei rajoittunut vain Rovaniemen Reippaaseen. Jo oman urheilu-uran aikana lappilaisten valtalehtien urheilusivuilla nähtiin eri lajien kilpailuista tehtyjä juttuja, joissa tekijän nimenä komeili Jaarli Pirkkiö. Pirkkiön mukaan urheilutoimittajan työ alkoi puolittain vahingossa, kun Pohjolan Sanomien silloinen toimituspäällikkö Ahto-Kustaa Korkeakangas pyysi tekemään jutun painonnoston seurajoukkueiden SM-kisoista vuonna 1982. Tuon jälkeen Korkeakangas pyysi Pirkkiötä avustajaksi tekemään urheilujuttuja Pohjolan Sanomien Rovaniemen toimitukseen. Pirkkiö oli tuolloin 15-vuotias. Heti alusta lähtien hän sai tehdä juttuja muistakin urheilumuodoista. Koko 1980-luku meni rustaillessa avustajana juttuja Pohjolan Sanomiin opiskelun ja treenaamisen ohessa. Juttupalkkiot olivat mukava lisä opiskelijan ja sittemmin käytännössä päätoimisen painonnostajan kukkarolle. Mielenkiintoinen alahan urheilujournalismista löytyi ja Lapin urheiluopistolla treenaaminen avitti asiaa sekä loi uusia hyödyllisiä kontakteja.Lapin Kansan organisaatioon ensikosketus tuli seuraavan vuosikymmenen alussa. Pirkkiö meni Lapin Kansaan kesäharjoittelijaksi vuonna 1990. Hän oli tehnyt jo tätä ennen joitakin juttuja myös Lapin Kansalle, joten ihan pystymetsästä mies ei taloon tullut. Urheilutoimituksen työkaveritkin olivat jo tulleet tutuiksi kisoissa vuosien varrella. Lapin Kansan urheilutoimituksesta tuli Pirkkiön leipätyö.
Jaarli Pirkkiön parhaat saavutukset:
SM 1986-1989, 1992, 1994-1995, 1997-1998, 2000 ja 2006, -hopea 1985, 1991, 1996 ja 2002-2004.
23-v. SM-kulta 1988-1990, -hopeaa 1985, -pronssia 1980.
20-v. SM 1982-1987, -hopeaa 1980.
17-v. SM 1981-1984, -pronssia 1978-1980.
Seurajoukkueiden SM 1980, 1982, 1984-1992, 1995, 1997-1998, 2003 ja 2005, -hopeaa 1996 sekä 2001-2002, -pronssia 1981 ja 2000.
Olympialaiset 12:s 1988
MM 11:s 1989, 14:s 1986 ja 1987, 17:s 1985, 23:s 1998.
EM 6:s 1990, 7:s 1989, 8:s 1988, 10:s 1992 ja 1998, 11:s 1995,15:s 1996.
20-v. MM 5:s 1986 ja 1987, 9:s 1985.
20-v. EM 4:s 1987, 5:s 1986, 8:s 1985.
Baltic cup pronssia 1989, 4:s 1991.
EU:n mestaruuskilpailuiden pronssia 1997, 5:s 1995.
PM 1986-1987, 1989-1990,1995 ja 1997, -pronssia 1985.
20-v. PM 1982, 1985 ja 1987, -hopeaa 1984, -pronssia 1983.
Seurajoukkueiden PM 1999 ja 2000, -hopeaa 2001.
Suomi-Ruotsi mo 1986-1989, 1991, 1995-1998, 2003.
Suomi-Englanti mo 1987.
Muuta:
Lapin läänin paras urheilija 1986
Rovaniemen Reippaan kultainen ansiomerkki nro 14.
LÄHDE: Työväentalolta urheiluareenoille – Rovaniemen Reippaan historia vuodesta 1907
Eero Ruonala
Hiihdossa kaikkien aikojen paras intolainen on Eero Ruonala. Hän oli 70-luvulla lajissaan seuran yksinäinen tähtiurheilija, jonka murtautuminen kansainväliselle huipulle oli pienestä kiinni. Vähän vähemmän sairasteluja, jotka kriittisessä vaiheessa veivät kuntoa taaksepäin, ja vähän enemmän myötämielistä suhtautumista Hiihtoliiton puolella, niin Ruonalan ansiolistalle olisi merkitty kansainvälistä arvokilpailumenestystä.
Hiihdon lisäksi mäenlaskussa, yhdistetyssä, yleisurheilussa, jalkapallossa, koripallossa ja suunnistuksessa Intoa edustanut Ruonala palasi vuonna 1972 vielä kerran nuoruusvuosien paraatilajiinsa yhdistettyyn ja voitti 23-vuotiaiden TUL:n mestaruuden ja oli yleisen sarjan viides. Hän keskittyi kuitenkin entistä enemmän hiihtoon ja nousi pikkuhiljaa kohti TUL:n kärkeä. Vuonna 1973 hän oli liiton mestaruuskilpailuissa 15 kilometrin viides, ja vuonna 1974 tuli samalla matkalla TUL:n mestaruus. Matka Falunin MM-kisoihinkin oli lähellä, mutta ei lopulta toteutunut.
Vuonna 1975 Ruonala oli Ounasvaaran pikamatkalla viides ja SM-kisoissa kahdeksas. Hänen näyttönsä talven kilpailuissa noteerattiin niin vahvoiksi, että hän pääsi loppuvuodesta pari kertaa Itävaltaan valmennusleirille, mistä haettiin kuntoa Innsbruckin talvikisoihin. Olympiavuoden kisat eivät alkaneet odotetusti. SM-kisoissa Ruonala oli 15 kilometrillä kahdeksas ja 30 kilometrillä kymmenes. Mutta Porrassalmen tärkeät olympiakarsinnat hän voitti ja tuli valituksi olympiajoukkueeseen. Kunto oli juuri olympiahiihtojen alla kohdallaan, sillä vähän ennen kisoja Ramsaussa hiihdetyssä viestissä, jonka piti olla jonkinlainen ratkaiseva testi, Ruonala hiihti sekajoukkueessa ja tuli ensimmäisenä vaihtoon. Olympiakisoissa hän ei päässyt kuitenkaan hiihtämään, ja sillä asialla on spekuloitu ja jossiteltu paljon jälkeenpäin. Kun miesten joukkue voitti kisoissa 4×10 kilometrin viestin, on kysytty aiheellisesti, menettikö Ruonala MM-kullan, kun häntä ei kelpuutettu joukkueeseen.
Innossa ja laajemminkin TUL:n väen keskuudessa Ruonalan syrjäyttämisen tärkeimmäksi syyksi nähtiin se, ettei TUL:n hiihtäjää haluttu päästää olympialadulle. Kuten Innon toimintakertomuksessa vuodelta 1976 kirjoitettiin: ”SHL:n hiihtojohto, eräiden edustushiihtäjien myötävaikutuksella, syrjäytti Eeron varsinaisesta edustustehtävästä ja hänen osakseen tuli ’juottomiehen’ tehtävät. Hyvien näyttöjensä perusteella olisi ’Eepi’ ollut itseoikeutettu olympialaiselle pikamatkalle sekä viestiin. Tähän ei hänelle annettu ’tullilaisena’ mahdollisuutta. Tapahtuneen vääryyden tunnustivat rehelliset porvaritkin, kuten entinen kultamitalihiihtäjä Eero Mäntyranta. Työläisurheilun ystävät paheksuivat Ruonalan syrjintää voimakkaasti tervetuliaistilaisuudessa, joka järjestettiin Kemin työväentalossa Eeron palattua olympiamatkaltaan. Tilaisuuteen osallistui noin 400 henkilöä.”
Olympiavuonna 1976 Ruonala voitti 15 kilometrin TUL:n mestaruuden ja oli Salpausselän pikamatkalla kymmenes. Sitten alkoi valmistautuminen Lahden MM-kisoihin, jotka pidettiin 1978. Niitä ajatellen alkuvuosi 1977 näytti lupaavalta, kun Ruonala oli Harsunkankaan hiihdoissa kolmas ja perinteisissä Porrassalmen kisoissa toinen. Salpausselällä MM-esikisoissa hän hiihti TUL:n viestijoukkueessa aloitusosuudella kolmanneksi parhaan ajan ja jätti jälkeensä joukon koti- ja ulkomaisia huippuja, muiden mukana Matti Pitkäsen, joka oli siihen aikaan vakituinen hiihtäjä Suomen viestijoukkueessa. Luulajassa Ruonala sijoittui kovassa kansainvälisessä seurassa toiseksi, mutta SM-kisat menivät pilalle sairauden vuoksi.
Lahden MM-kisojen vuonna 1978 Ruonala oli TUL:n mestari sekä 15:lla että 30 kilometrillä, ja hänet valittiin TUL:n parhaaksi hiihtäjäksi. MM-kisoihin hän ei päässyt, koska vuosi meni harmittavasti piloille monesti uusineen poskiontelotulehduksen vuoksi. Kaudeksi 1979 Ruonala siirtyi naapuriseuraan Alatornion Ahjoon sen takia, että seuralla oli kolme suhteellisen hyvää hiihtäjää ja viestijoukkueeseen kaivattiin neljättä. Intolaisena hän kuitenkin pysyi ja jatkoi Innon nuorten hiihtäjien valmennusta.
LÄHDE: Seppo Hursti, Edelläkävijä, Kemin Into 1907-2007
Vilho Takkinen
Kansalaissodan jälkeisestä uudesta noususta alkanut ja seuran toiminnan kieltämiseen jatkunut ajanjakso, vuodet 1919–1930, nosti Kemin Innon kilpaurheiluseurana uudella tavalla suurten ja merkittävien seurojen joukkoon. Ennen kansalaissotaa oli pyöritty etupäässä kotinurkilla. Juuri Oulua pitemmälle ei kilpailuihin lähdetty. Nyt uskaltauduttiin kauemmaksikin ja menestyttiin sekä kansallisesti että kansainvälisesti ja päästiin ensimmäistä kertaa TUL:n mestaruuksien makuun.
Tämän ajanjakson menestynein intolainen oli Vilho Takkinen, monipuolinen urheilumies, joka voitti yleisurheilussa kaikkiaan 11 TUL:n mestaruutta ja runsaasti muita palkintosijoja, kaksi kulta- ja kaksi hopeamitalia työläisolympialaisissa sekä kymmeniä piirin mestaruuksia, ensimmäisen 1920-luvun alkupuolella ja viimeisen 1938. Lisäksi hän oli aktiivisesti mukana kaikessa seuratoiminnassa, sihteerinäkin jo ennen sotaväkeen menoa. Hän oli myös ensimmäisiä nyrkkeilytuomarikortin hankkineita intolaisia.
Takkinen noteerattiin TUL:n kärkikaartiin kuuluvaksi kesällä 1922, kun hän suoritti asevelvollisuuttaan Hämeenlinnassa. Sitä ennenkin hän oli kilpaillut ja menestynyt hyvin Pohjois-Suomessa pidetyissä kilpailuissa. Vuosien mittaan tulokset vain paranivat, ja kesällä 1926 hänelle kirjattiin kaksi uutta TUL:n Oulun ja Perä-Pohjolan piirin ennätystä: 110 metrin aitajuoksussa 16,9 ja kolmiloikassa 13,87. TUL:n sen vuoden tilastossa kolmiloikkatulos riitti toiseen sijaan. Ensimmäiset TUL:n mestaruutensa hän saavutti 1927. Kolmiloikassa voitto heltisi tuloksella 13,70 ja viisiottelussa pistein 369. Takkinen asui tuolloin Helsingissä, ja seura oli Helsingin Kullervo, liiton ylivoimaisesti paras yleisurheiluseura tuohon aikaan. Seuraavana vuonna Takkinen voitti edelleen Kullervon paidassa viisiottelun TUL:n mestaruuden, nyt pistein 389.
Kotiseuransa Innon edustajana Takkinen osallistui vuoden 1929 mestaruuskisoihin ja jälleen oli tuliaisena kaksi mestaruutta, keihäässä 58,20 metrin pituisella heitolla ja viisiottelussa 381 pisteellä. Nämä olivat ensimmäiset yleisurheilun TUL:n mestaruudet Innolle ja samalla ensimmäiset Oulun pohjoispuolelle. Innon historian aivan ensimmäistä TUL:n mestaria Takkisesta ei kuitenkaan tullut. Sen tittelin ehti napata itselleen edellisenä talvena painija Väinö Perttunen. Kolmannen mitalinsa, pronssisen, vuoden 1929 kisoissa Takkinen otti kolmiloikassa tuloksella 13,18.
Vuonna 1930 Takkisen seura ei TUL:n mestaruuskilpailuissa voinut olla Into, koska se oli syksyllä 1929 erotettu liitosta. Takkinen edusti Oulun Jyryä. Näin hän varmisti mahdollisuutensa päästä TUL:n edustajaksi kesällä 1931 Wienissä pidettäviin työläisolympialaisiin. Takkinen jatkoi kahden mestaruuden tahdilla. Vuoden 1930 mestaruudet merkittiin kolmiloikassa ja keihäässä tuloksin 13,53 ja 61,10. Wienin työläisolympialaisten vuotena 1931 hän voitti jälleen keihään ja viisiottelun tuloksin 60,37 ja 373. Nyt seurana oli Karihaaran Tenho kuten myös kesällä 1932, jolloin hän voitti viisiottelun. Viimeisen TUL:n mestaruutensa Takkinen saavutti Kemin Vedon edustajana ikämiesten kolmiottelussa 1938.
Piirin mestaruuksia Takkinen kahmi kymmeniä. Paras vuosi oli 1929, jolloin hän ahkeroi Kemissä pidetyissä pm-kisoissa kahdeksan mestaruutta. Jo vuonna 1924 Oulussa hän voitti viisi piirin mestaruutta, pituushypyssä, kolmiloikassa, seiväshypyssä, keihäänheitossa ja kiekonheitossa, minkä lisäksi tuli mitalisijoja vielä korkeushypyssä, 60 metrillä ja 110 metrin aitajuoksussa. Sama tahti jatkui vuonna 1925. Takkinen voitti pm-kultaa 110 metrin aitajuoksussa, pituushypyssä, seiväshypyssä ja kolmiloikassa, hopeaa 100 metrillä ja kuulantyönnössä sekä pronssia korkeushypyssä.
Vuonna 1928 Takkisella olisi ollut mahdollisuus voittaa keihäänheitossa Suomen mestaruus, mutta TUL:n urheilijoilla ei ollut pääsyä SM-kisoihin. Mestaruuden voitti Erkki Penttilä tuloksella 61,31, kun Takkisen pisin heitto sinä kesänä kantoi 63,73. Pituushypyssäkään hän ei ollut kaukana kotimaisesta kärjestä. Suomen mestaruuteen riitti 699, ja Takkisen paras leiskautus oli 681. Nämä Takkisen tulokset olivat TUL:n sen vuoden tilastojen kärjessä, samoin kuin kolmiloikkatulos 14,10. Kiekonheitossakin 40,90 riitti kolmanneksi.
Vuonna 1929 Takkinen oli Työväen Urheilulehden keräämien tilastojen mukaan keihäänheiton ykkönen koko maailman työläisurheilijoiden tilastossa. Tulos 62,68 oli puolitoista metriä parempi kuin toiseksi parhaan, Neuvostoliiton Reshetnikovin. Pituushypyn tilastossa Takkinen sijoittui parhaana suomalaisena seitsemänneksi tuloksella 680.
Frankfurt am Mainin työläisolympialaisten aattovuotena 1924 Takkinen sijoittui TUL:n mestaruuskilpailuissa kymmenottelussa toiseksi. Takkisen sarja oli: 100 m 12,2, pituushyppy 630, kuula 12,25, korkeus 162, 400 m 57,0, 110 m:n aidat 20.3, kiekko 28,40, seiväs 320, keihäs 46,57 ja 1500 m 5.07,9. Työläisolympialaisissa, Lauritsalan Terästä edustanut R. Muukkonen otti kultaa ja Takkinen hopeaa. Kolmiloikassakin Takkiselle heltisi hopeaa tuloksella 14,04.
Työväen Urheilulehdelle Takkinen kommentoi suorituksiaan näin: ”Kolmiloikkaus meni yli odotusten. Nurmikolla ei tarvinnut pelätä nilkkojaan, ja jalka kesti hyvin konkkaamisen. Vahinko vain, että kolmiloikkaus suoritettiin yhtä aikaa kuin 10-ottelun seiväshyppy, joten sain heilua molemmissa paikoissa. Ties sitten, olisiko tulos tullut sen paremmaksi, ellei yhteensattumaa olisi ollut. 10-ottelu meni huonosti. Vain seiväshypyssä saavutin kohtalaisen tuloksen 328.”
Wienin työläisolympialaisiin kesällä 1931 Takkinen lähti kokeneempana ja parempikuntoisena kuin Frankfurtiin. Tuloksetkin olivat sen mukaiset: kaksi ylivoimaisilla tuloksilla voitettua kultamitalia. Vaikka Wienin stadionin suorituspaikat olivat huonossa kunnossa, keihäs lensi 62,08. Kolmiloikassa Takkisen paras hyppy kantoi 14,29. Takkisen tulos oli parempi kuin seuraavana vuonna Los Angelesin olympialaisissa Suomea edustaneen Onni Rajasaaren, jonka 14,15 riitti 11. sijaan. Takkinen osallistui Wienissä myös kuulantyöntöön ja sijoittui neljänneksi tuloksella 12,45.
Uransa aikana Takkinen teki useita kilpailumatkoja ulkomaille, mikä oli tuohon aikaan vielä varsin harvinaista. Hän kävi neljästi Saksassa ja kerran Virossa, Itävallassa, Latviassa ja Norjassa. Viimeisiksi jääneissä kolmansissa työläisolympialaisissa, jotka pidettiin vuonna 1937 Antwerpenissa, hän ei enää ollut mukana.
Kemissä työväen urheiluseurojen lakkauttaminen tai niiden toiminnan lamaannuttaminen oli jättänyt ison aukon, jota piti ryhtyä täyttämään. Tammikuussa 1932 pidettiin kokous, jossa perustettiin uusi seura, Kemin Veto. Vilho Takkinen oli yksi seuran perustajajäsenistä. Hänestä tuli myös seuran sihteeri. Vilho Takkisen ansiosta Vedon yleisurheilu pääsi täyteen vauhtiin heti ensimmäisenä kesänä. Vanha mestari oli pitänyt kuntoa yllä ja kilpaillut ulkomailla asti myös niinä 30-luvun alkuvuosina, jolloin kemiläistä TUL:n urheilua ei oikeastaan pitänyt olla olemassakaan. Kesällä 1933 hän voitti Oslossa pidetyissä kilpailuissa keihäänheiton tuloksella 57,94 ja kiekonheiton tuloksella 36,75. Loistavasti menestyneenä urheilijana hän oli innostava esimerkki nuoremmille Vedon toiminnan käynnistyessä. Hän harjoitteli ja kilpaili edelleen kahmien vuosittain tukun piirin mestaruuksia. Lisäksi hän oli aktiivinen seuratoimintaihminen. Hän oli kulkenut monet kansainväliset kilpailut ja tiesi yleisurheilusta ja kilpailujen järjestämisestä enemmän kuin kukaan muu pohjoissuomalainen siihen aikaan.
Viimeisen TUL:n mestaruutensa, joka oli järjestyksessä yhdestoista, Vilho Takkinen voitti vuonna 1938 Kauhavalla pidetyissä kilpailuissa. Ikämiesten 3-ottelussa tuli voitto TUL:n ennätystuloksella 220, ja se oli vuosikymmenen paras saavutus Vedon yleisurheilussa. Pari vuotta aikaisemmin Takkinen sai TUL:n kultaisen mestariluokan merkin, jonka oli aikaisemmin saanut vain neljä urheilijaa. Viimeisen kerran Takkinen kilpaili 44-vuotiaana ikämiessarjassa vuonna 1946.
LÄHDE: Seppo Hursti, Edelläkävijä, Kemin Into 1907–2007
Raimo Taskinen
s. 14.12.1939 Kemi
koulutus: kansakoulu
ammatti: varastomies ja vahtimestari
äiti: Lyyli s. 1908 siivooja, kuollut 1982
isä: Väinö s. 1907 kirvesmies/lastaaja, kuollut 1973
TUL:n painiseurat
Kemin Into 1950 – edelleen
Muut seurat ja lajit
Kemin Into 1957-1965 jalkapalloa edustusjoukkueessa
Urheilun menestykset
Maailman mestaruuskilpailut v, 1965 sarja 57 kg 6. sija
Kansainväliset Työväen Urheiluliiton mestaruuskilpailut Israelissa v. 1966 sarja 57 kg 1. sija
Pohjoismaiden mestaruuskilpailut v. 1963 2. sija
Pohjoismaiden mestaruuskilpailut v. 1965 1. sija
Suomen mestaruuskilpailut v. 1962 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 2. sija
Suomen mestaruuskilpailut v. 1963 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
Suomen mestaruuskilpailut v. 1964 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
Suomen mestaruuskilpailut v. 1965 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
Suomen mestaruuskilpailut v. 1966 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
Suomen mestaruuskilpailut v. 1967 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
Suomen mestaruuskilpailut v. 1968 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 3. sija
Suomen mestaruuskilpailut v. 1969 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
Suomen mestaruuskilpailut v. 1970 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 2. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1959 yleinen vapaapaini sarja 52 kg 1. sija sekä V TUL:n liittojuhlakilpailut sarja 52 kg 1. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1960 yleinen vapaapaini sarja 57 kg 1. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1961 yleinen vapaapaini sarja 57 kg 2. sija sekä yleinen kr.room.paini sarja 52 kg 2. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1962 yleinen vapaapaini sarja 57 kg 2. sija sekä yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 3. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1963 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 2. sija sekä VI TUL:n liittojuhlakilpailut sarja 57 kg 2. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1964 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1965 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1967 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1968 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1969 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija sekä VII TUL:n liittojuhlakilpailut sarja 57 kg 1. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1970 yleinen kr.room.paini sarja 62 kg 1. sija
TUL:n mestaruuskilpailut v. 1971 yleinen kr.room.paini sarja 57 kg 1. sija
Urheilun luottamustoimet
Kemin Into johtokunnan jäsen 1971-1972
Kemin Into painijaoston jäsen 1961-1991
Kemin Into painin seuravalmentaja 1961-1985.
TUL:n Lapin piirin painijaoston jäsen 1972-1990
TUL:n Lapin piirin painin piirivalmentaja 1972-1986
TUL:n painin oto-päävalmentaja 1972-1980 ja valmennusvaliokunnan jäsen 1972-1980.
Muut harrastukset ja luottamustoimet
Kemin kaupungin valtuuston jäsen 1973-1976
Kemin kaupungin valtuuston varajäsen 1969-1972.
Ansiomerkit
Sanomalehti Kansan Tahdon mitali TUL:n Pohjois-Suomen parhaalle urheilijalla v. 1963.
Kemin kaupungin mitalit parhaalle urheilijalle v. 1964
TUL:n mestarimerkki nro 355 v. 1967
Kemin Innon 60-vuotis juhlapaketti v. 1967
Kemin Innon kultainen ansiomerkki .v 1987
Suomen Liikuntakulttuurin ja Urheilun hopeinen ansioristi v. 1989.
Reima Virtanen
”Hopeanyrkki”
Vuonna 1959 ilmestyi Kemin Innon painiharjoituksiin ujo ja arkaileva poikanen. Koulukiusaamiset ja isompien poikien pieksämiset saivat herkästi itkevän ja suuttuvan pojan hakeutumaan Innon painiharjoituksiin. Kemin nyrkkeilevät Ruonalat olivat kuitenkin pojalle sukua ja kun pojan eno, Mauri Ruonala, tuli kerran katsomaan pojan harjoituksia, sanoi tämä: ”Nyt sinä Reima olet väärän lajin parissa. Tule vain tuonne alakertaan.”. Hän meni nyrkkeilyharjoituksiin ja niin paini jäi. Innon valmentajana hääräsi tuolloinkin Taisto Tuominen, joka huomasi heti pojassa olevan ainesta nyrkkeilijäksi ja ”mestarismieheksi”.
Ensimmäisen mitalinsa hän nyrkkeili 12 vuoden 7 kuukauden ja 11 päivän ikäisenä. Se oli TUL:n Lapin piirin mestaruus, joka tietenkin innosti poikaa entistä enemmän. TUL:n mestaruuden Reima voitti sitten vuosina 1968 ja-71. Suomenmestaruudenhan voitti ensimmäisen kerran vuonna 1969 ja sitten vuosina 1971 ja-72. Hän voitti kaksi kertaa Pohjoismaiden mestaruuden ja toi kaksi kertaa pronssia Euroopan mestaruuskilpailuista vuosina 1969 ja 1971.
Reima Virtanen palveli asevelvollisena urheilukomppaniassa, jossa oli silloin 15 muuta nyrkkeilijää. Siellä hän oli Martti Lehtevän ohjauksessa. Armeijan aikanaan hän voitti kaikki ottelemansa 15 ottelua, mm. silloinen Viron mestari poistui hävinneenä kehästä, samoin Tshekkoslovakian mestari, sekä Suomen mestari Yrjö Sikiö.
Siviiliin päästyä harjoitukset kovenivat, sillä miehellä oli kova halu päästä näyttämään kykynsä ja ehkä myös saamaan ammatin nyrkkeilystä. Virtaselle hommattiin työpaikka Kemin kaupungin sementtivalimossa. Reima sairastui, sillä niveliin iski paha tulehdus. Kortisonihoidolla nivelet saatiin kuitenkin kuntoon. Vuosi oli kuitenkin kulunut sairastellessa ja ehkä kaikkein tärkeimpään aikaan.
Vuosien 1968 ja -72 välisenä aikana hän edusti Suomea 7 maaottelussa ja toi niistä 5 voittoa, tasapeliin päättyi yksi otteluja yhdessä tuli tappio. Hänestä tuli vuonna 1970 kemiläisen ravintolan vahtimestari. Iltaisin suoritettu työ esti luonnollisesti normaalin harjoittelun toisten kanssa. Niinpä Taisto Tuomisen kanssa tehty yhteistyö katkesi, vaikka yhteyttä pidettiinkin. Aamupäivisin suoritettuja harjoituksia ohjasi ja valvoi Antero Ylikokkare. Usein hän työnsä jälkeen saattoi pukea verryttelypuvun päällensä ja juosta 12 kilometrin matkan asunnolleen Kemin maalaiskunnan Laurilaan.
Reima Virtanen nimettiin Suomen edustajaksi Münchenin olympialaisiin 75-kiloisten sarjaan. On selvää, että olympialaisten nyrkkeilykilpailuissa ei helppoa sarjaa olekaan. Jokaisella ottelijalla on tähtäin korkeimmalle korokkeelle -kultamitaliin. Niin myös sarjassa 75 kiloa, jossa Reima Virtasen ottelut päättyivät seuraavasti:
Reima Virtanen – Titus Simba Tansania 3-2,
Reima Virtanen – Witold Stachurski Puola keskeytys 3. erässä,
Reima Virtanen – Prince Amartcy Chana 3-2,
Vjatsheslav Lemeshcv – Reima Virtanen ko. l erä.
Lemeshevin armoton lyöntivoima oli voittamaton este Reima Virtaselle ja se teki kullan tavoittelijasta ”hopeanyrkin”.Tuo Lemeshevin lyönti merkitsi loppua Reima Virtasen kunniakkaalle nyrkkeilijän uralle. Ei niin, etteikö mies olisi vielä ikänsä puolesta voinut otella ja kilpailla. Hänellä olisi vielä muutamia vuosia ollut aikaa nyrkkeillä aivan huipputasolla, sillä olihan hän vasta 25-vuotias. Urheilu-uran loputtua oli vuorossa railakas elämänvaihe. Viimeiset yli kymmenen vuotta hän on elänyt niin, että hänen elämäntapansa kelpaa esimerkiksi niin tavallisille kansalaisille kuin urheilijoillekin.
Urheilu-uransa aikana Reima Virtanen otteli kaikkiaan 200 ottelua, joista kansainvälisiä noin 30. Parhaimmillaan Reima Virtanen oli teknillinen nyrkkeilijä, jonka sopeutumista kehään on usein ihmetelty. Hän pystyi voittamaan monet ottelut keskenkuntoisenakin.
Sanotaan, että Reimalla oli ruudikas vasensuora, mutta vasurina hän yllätti vastustajansa juuri kovalla oikean käden lyönnillä. Tämä oli mahtava ase juuri toista vasuria vastaan. Se yllätti heidät poikkeuksetta. Liekö tuohon oikean käden kehittymiseen ”syypää” se opettaja, joka pakotti vasenkätisen, itkua tuhertavan, pojan kirjoittamaan oikealla kädellä.
Reima Virtanen osoitti kehässä herrasmiehen otteita. Jos hän huomasi hallitsevansa kehätapahtumia, ei hän halunnut rusikoida vastustajaansa tarpeettomasti. Gentleman-Nyrkkeilijät ry myönsi hänelle vuosina 1971 ja -72 Fair-Play patsaan, joka annetaan maaottelussa ja mestaruuskilpailuissa rehdistä nyrkkeilystä. Suomen parhaana nyrkkeilijänä hänet palkittiin vuosina 1969, 1971 ja 1972.
TUL:n parhaana urheilijana hänet palkittiin vuosina 1971 ja 1972. Viimeksi mainittuna vuonna hänet arvosteltiin Suomen kahdeksanneksi parhaaksi urheilijaksi. Lapin läänin parhaana urheilijana hänet palkittiin vuonna 1969.
Kemin kaupunginteatteri esitti vuonna 1990 Reima Viitasen elämänvaiheista kirjoitetun näytelmän ”Hopeanyrkki”. Käsikirjoitus oli Juha-Pekka Hotisen ja ohjaus Olli Saariahon.
Nykyisin Reima Virtanen harrastaa keilailua vapaa-aikanaan.
