Eväät liikuntaan koko elämäksi
17.12.2025
Liikuntapedagogiikan emeritusprofessori Lauri Laakson mukaan liikuntakasvatuksen tavoitteena on kehittää valmiuksia läpi elämän jatkuvalle liikunnalliselle elämäntavalle.
Vuonna 2012 eläkkeelle jäänyt Lauri Laakso aloitti työnsä Jyväskylän yliopistossa tutkimusapulaisena ja ehti olla yliopiston palveluksessa kuudella vuosikymmenellä. Ja kun työt jatkuivat emeritussopimuksella vielä seitsemännelläkin vuosikymmenellä, muistelemista monipuolisen uran varrelta kertyi kahteen erilaiseen kirjaan.
Laaksolta ilmestyi jo vuonna 2022 Talviteräsmies-kirja, jossa hän kertoilee värikästä ja liikunnallista elämäntarinaansa. Talviteräsmies-kirjallaan Laakso todisteli olleensa liikunnan saralla myös intohimoinen urheilumies eikä vain ”teoriaherra”, jota nimeä aikoinaan käytettiin pilkallisesti jyväskyläläisistä liikuntatieteilijöistä.
Loppusyksystä ilmestyneessä teoksessa (Liikuntakasvatuksen puolustaja, Momentum Kirjat 2025) Laakso keskittyy Jyväskylän yliopiston liikuntapedagogiikan laitoksen ”teoriaherrana” omaan työhistoriaansa sekä liikuntakasvatuksellisiin näkemyksiinsä.
Urheilusta kiinnostuneen nuoren Lauri Laakson omat kokemukset liikunnanopetuksesta Tampereen yhteislyseossa olivat aika masentavia. Saliopetus oli sotilaallista äkseerausta, telinevoistelua ja lentopalloa. Ulkona opettaja antoi oppilaiden pelata erilaisia pelejä ilman ohjausta vaivautumatta aina edes paikalle.
”Yksi syy hakeutumiselleni liikunnanopettajakoulutukseen olikin se, että liikunta täytyi minun mielestäni voida opettaa jollakin muullakin tavalla”, Laakso perustelee kirjassa uravalintaansa.
Urheilusta liikuntaan
Liikuntapedagogiikan professorina Laakso joutui usein perustelemaan liikuntakasvatuksen merkitystä moneen suuntaan. Asiasta oli monenlaisia näkemyksiä ja esimerkiksi kuntoliikunta koettiin pitkään jopa tietynlaisena uhkana varsinkin perinteisen urheiluväen piirissä. Laakson työuran aikana Suomessa otettiin suuria periaatteellisia harppauksia voimistelusta ja urheilusta liikunnaksi, sotilaskuntoisuudesta ja tulosten kirjaamisesta hyvinvointia tukevaan fyysiseen aktiivisuuteen, puhumattakaan erityisliikunnasta.
Pääkaupunkiseudun urheiluväen suunnasta kohdistettiin 60-luvun loppupuolelta lähtien voimakasta arvostelua Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Pääasiallinen viesti oli, että Jyväskylässä koulutetaan teoreetikoita, jotka eivät selviä käytännön hommista. Kun sitten Jyväskylään perustettiin myös Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuslaitos (KIHU), kaupunki vakiinnutti asemansa myös ”oikean urheilututkimuksen” kotipaikkana.
Liikuntakasvatuksen puolestapuhujana Laaksokin joutui joskus vastakkainasetteluun kilpa- ja huippu-urheilun etuja ajavien kanssa.
”Yksinomaan voittamisen tärkeyttä korostava urheilukulttuuri ei ole omiaan edistämään liikuntakasvatuksen tavoitteita, ja bisneksen voimakas mukaantulo on vain kärjistänyt asetelmaa.” Laakso kirjoittaa muistelmissaan.
Suurin osa harrastajista pois
Jos lapsia houkutellaan liikunnan pariin ”urheilijan polkuja” rakentamalla unohtuu Laakson mukaan pian se vuosikymmeniä sitten löydetty perustotuus, jonka mukaan liikuntakasvatus ja huippu-urheilu ovat kaksi eri asiaa. Niillä on ihmisten liikunnan edistämisessä eri tavoitteet, ja äärimmilleen viety menestyksen tavoittelu karsii vähitellen suurimman osan harrastajista pois aktiivisesta harrastustoiminnasta.
Laakson mielestä liikuntakasvatus voi kyllä tukea huippu-urheilua, mutta liikuntakasvatuksen on annettava toimia omien tavoitteidensa mukaisesti. Esimerkiksi koulun liikuntatuntien varsinainen tavoite on nimenomaan kehittää valmiuksia läpi elämän jatkuvalle liikunnalliselle elämäntavalle.
”Pikkulapsi-iässä hankitusta monipuolisesta liikunnallisesta perustasta on hyötyä myös tulevalle huippu-urheilijalle. Mutta sitäkin tärkeämpää on, että mahdollisimman moni saisi eväät läpi elämän jatkuvalle liikunnalliselle elämäntavalle, ja siihen tehtävään ei huippu-urheilun yksipuolinen ja valikoiva järjestelmä sovellu.”
Usein vedotaan paljon julkisuutta saavien huippu-urheilijoiden olevan lapsille ja nuorille tärkeitä esikuvia. Läpi elämän jatkuvan liikuntaharrastuksen kehittymisen kannalta tällä on Laakson mielestä kuitenkin vähäinen merkitys, jos itse järjestelmä rakentuu vain menestyksen tavoittelulle ja karsinnalle, eikä sen tarkoituksenakaan ole tarjota mahdollisuuksia monien ihmisten omaehtoiselle harrastamiselle.
”On yhteiskunnallisesti epärehellistä rakentaa liikunnan motivointia valheellisten pilvilinnojen varaan”, Laakso kirjoittaa.
Monipuolisuutta yleisseuroissa
Monipuolisuus on Laakson mukaan yksi liikuntakasvatusta ja urheilua erotteleva tekijä. Useita liikuntamuotoja harjoittelemalla kehitetään samalla yleisiä motorisia valmiuksia, jotka antavat mahdollisuuden uusienkin taitojen opetteluun. Tämänkin tavoitteen saavuttaminen on urheilussa hankaloitunut kun yleisseuroista on siirretty erikoisseuroihin. Yleisseuroissa on huomattavasti helpompi järjestää toimintaa niin, että on mahdollisuus kokeilla eri lajeja, harrastaa samanaikaisesti useampaa lajia tai vaihtaa omaa suosikkilajia.
Jyväskylän Tovereita juoksijana ja valmentajana edustaneen Laakson mielestä
monipuolisuuden pitää ulottua myös erilaisiin tapoihin harrastaa liikuntaa. Joku tykkää juosta metsässä kilpaa kartta ja kompassi mukanaan. Toinen voi nauttia verkkaisemmasta luonnossa liikkumisesta joko yksin tai ystävien kanssa.
TUL Aviisin haastattelussa Laakso mainitsee pitävänsä erinomaisena TUL:n valitsemaa linjaa tarjota erityisesti matalan kynnyksen osallistumismahdollisuuksia kaikenikäisille.
Kulttuurin harrastajana Laakso ei malta haastattelussa olla mainitsemasta, että perinteisesti TUL:n seuroissa on voinut osallistua myös kulttuuriharrastuksiin. Laakso itse on lapsena saanut ensimmäisen urheiluseurapalkintonsa piirustuskilpailusta ja viime vuonna hän osallistui TUL-senioreiden Kulttuurikatselmukseen lausumalla runoja.
Teksti ja kuva: Jarkko Mänttäri
