Kolme oppia IWG World Summitista

14.09.2026

Osallistuin heinäkuussa Birminghamissa naisten ja urheilun maailmankonferenssiin International Working Group on Women & Sport (IWG) osana Suomen 19 hengen delegaatiota. Paikalla oli yli 800 osallistujaa 80 maasta, ja pääteemana oli Beyond the Breakthrough eli se, miten yksittäiset onnistumiset muutetaan pysyviksi rakenteiksi.

Konferenssissa keskusteltiin tasa-arvon edistämisestä urheilussa ja liikunnassa, liikuntajohtamisesta, rahoituksesta ja päätöksenteosta sekä siitä, kuinka urheilun toimintakulttuuria on uudistettava tasa-arvoisemmaksi. Suomen delegaatiossa vahvistui käsitys, että muutos perustuu yhteiseen vastuuseen, yhteistyöhön ja siihen, että opittu viedään käytännön toiminnaksi.

Summitista jäi mieleeni erityisesti kolme asiaa.

Tulevaisuutta pitää uskaltaa kuvitella

Osallistuin konferenssissa työpajaan, jossa kuvittelimme yhdessä yhtä mahdollista tulevaisuutta naisten urheilulle. Design Fiction -mallin mukaisesti tarkoituksena ei ole arvata, mitä tapahtuu, vaan kysyä, mitä tulevaisuuden toteutuminen edellyttäisi. Live Futures Labin vetivät Lucy Mills, READY Sport Globalin perustaja sekä professori Fiona Chambers, Strategic Design@UCC:n perustaja.

Mahdollinen tulevaisuus tehdään menetelmässä näkyväksi esimerkiksi kuvitteellisen uutisen kautta. Rakensimme vuoteen 2040 sijoittuvan uutisvirran ja etsimme sitten ensimmäisiä askelia sitä kohti. Yhdeksi teemaksi valikoitui siirtyminen ohjelmista järjestelmiin. Ajattelen tämän olevan olennaista myös meillä, sillä uusien erillisten ohjelmien perustaminen ei muuta suuntaa, jos ei samalla tarkastella rakenteita, jotka tuottavat nykyisen toiminnan.

Strategiatyössä kysymme yleensä, mitä haluamme saavuttaa ensi vuonna. Perustellumpaa olisi kysyä ensin, miltä onnistunut tulevaisuus näyttää yksittäisen ihmisen arjessa. Voisimme esimerkiksi kuvitella suomalaisen 15-vuotiaan tytön päivän vuonna 2040. Hän on löytänyt yhteisönsä sosiaalisesta mediasta tai urheiluseurasta, liikkuu vapaa-ajallaan monipuolisesti ja tietää, että tytöillä on paikka liikunnan kentällä.

Olen tullut pohtineeksi myös sitä, millainen on tulevaisuutta rakentava urheiluseura. Mielestäni elinvoimainen seura kehittää osaamistaan suunnitelmallisesti, huolehtii toimintansa laadusta ja jatkuvuudesta ja reagoi toimintaympäristön muutoksiin ennakoivasti. Samalla se pitää nuoret mukana. Nämä eivät ole erillisiä asioita. Seura, joka ei ennakoi, huomaa nuorten kadonneen vasta jälkikäteen, ja seura, jossa nuoret eivät ole mukana, ei tiedä, mitä sen pitäisi ennakoida.

Nuorten osallistumisesta

Toinen oppi liittyi nuoriin. Osallistumisen väheneminen tulkitaan helposti sitoutumattomuudeksi, mutta konferenssissa esitettiin vaihtoehtoinen selitys, jonka mukaan urheilun ja liikunnan toimintamallit eivät enää vastaa nuorten elämää. Juoksemisen kaltaiset lajit kiinnostavat osin siksi, että niitä voi harrastaa omilla aikatauluilla. Yksi ajatus jäi vaivaamaan: nuorten mukaan saaminen on enemmän suunnitteluongelma kuin nuorten sitoutumiseen liittyvä ongelma. Jos kiinnostus laskee 12–13 vuoden iässä, mielestäni kysymys kannattaisi suunnata liikuntajärjestelmään eikä nuoriin.

Julia Victor, Reine Collectiven perustaja, käsitteli puheenvuorossaan sitä, miten uudet alustat muuttavat nuorten suhdetta urheiluun. Esimerkkinä hän nosti esiin Nike Kidsin YouTube- ja TikTok-sarjan. Nuoret seuraavat yksittäisiä ihmisiä useammin kuin joukkueita, ja urheilijan oma tarina merkitsee heille enemmän kuin seuran nimi. Tämä haastaa myös suomalaisten urheilu- ja liikuntaseurojen viestintää.

Liikuntapaikat ja se, kenelle tila kuuluu

Kolmas oppi koski ympäristöjä. Konferenssin Freedom to Move -keynotepuheenvuoroissa aiheina olivat turvalliset ja osallistavat tilat naisille ja tytöille.

Susannah Walker esitti tilaston, joka pysäytti. Isossa-Britanniassa vain 12 prosenttia naisista ja tytöistä kokee olonsa turvalliseksi ulkona pimeän jälkeen, kun Uumajassa Ruotsissa vastaava luku on 89 prosenttia. Ero on niin suuri, ettei sitä selitä sattuma vaan suunnittelu.

Greater Manchesterin pyöräilypormestari Belinda Everett kertoi, miten turvallisen pyöräilyn edellytyksiä on tehty näkyväksi järjestämällä yhteisiä iltapyöräilyjä. Yhteen niistä osallistui 200 naista. Työssä olivat mukana kaupunki, liikennetoimijat, korkeakoulu ja useat pyöräilyjärjestöt. Pidän olennaisena, ettei kyse ollut yhden toimijan hankkeesta vaan liikunta-, liikenne- ja kaupunkisuunnittelun yhteistyöstä.

Ajattelen tämän olevan ajankohtainen kysymys myös Suomessa. Kun suunnitellaan puistoa tai lähiliikuntapaikkaa, kysytään yleensä, mitä sinne rakennetaan. Yhtä perusteltua olisi kysyä, kuka siellä tosiasiassa liikkuu ja kuka jää ulkopuolelle. Mitä tapahtuisi, jos kysyisimme suomalaisilta tytöiltä ja naisilta, missä he kokevat olonsa turvalliseksi liikkua, ja jos heidän vastauksensa näkyisivät kaupunkisuunnittelussa?

Lopuksi

Kansainvälisessä keskustelussa oli paljon tuttua, mutta osa siitä pakotti katsomaan omaa toimintaa uusin silmin. Nämä kolme oppia kytkeytyvät toisiinsa. Ensin on hahmotettava, minne ollaan menossa. Sen jälkeen nuoret on saatava mukaan siihen työhön. Lopulta ratkaisut näkyvät liikuntapaikoissa, viestinnässä ja siinä, ketkä istuvat päättämässä.

Tulevaisuuden liikuntajärjestö ei mielestäni synny lisäämällä toimintaa nykyisten rakenteiden päälle, vaan kysymällä, mitä ihmiset tarvitsevat, missä he ovat ja millaiseen yhteisöön he haluavat kuulua.

Teksti ja kuva: Marika Uusi-Illikainen