Antti Kempas -juttusarja: Lasten urheilu – Kiva harrastus vai totisinta totta?
13.08.2020
Kuluva vuosi jää historiaan varsin poikkeuksellisena. Maailmanlaajuinen koronapandemia on vaikuttanut suuresti kaikkeen, mitä taloudessa, ihmisten toiminnoissa, töissä, kouluissa ja harrastuksissa on tapahtunut. Eikä vähiten kilpaurheilun saralla – onhan lähes kaikki merkittävät kisatapahtumat peruttu tai siirretty. Tokion olympialaiset suurimpana.
Mutta on kansallisesti noussut esiin muitakin kohuaiheita. Koko talven ja kevään on lehdistössä ja nettikanavilla vellonut keskustelu lasten ja nuorten kilpaurheilemisen epäkohdista ja joidenkin valmentajien epäammatillisista toimista. Onneksi monet urheilijat ja valmentajat eri lajeista ovat tuoneet esiin näitä epäkohtia ja ehdottaneet asioiden korjaamista.
Itse olen lomautusten ja lomien aikana kaivanut esiin TUL:n laajasta valmennus- ja koulutusaineistosta nimenomaan materiaaleja koskien lasten ja nuorten harjoittelua ja kilpailemista. Mielestäni nämä LETE-aineistot ovat tälläkin hetkellä säilyttäneet ajankohtaisuutensa ja antavat arvokasta oppia seuratyöhön, lasten ja nuorten urheilukoulutoimintaan ja monimuotoiseen valmennus- ja harrastustoimintaan.
Aineistojen tekijät ovat alansa huippuammattilaisia. Haluan tässä yhteydessä kuitenkin nostaa esille erityisesti opettaja, valmentaja ja kirjailija Jali Westergårdin (1939-2009), joka persoonallisella otteella ja asiantuntemuksella on tuottanut valtavan määrän nimenomaan lasten ja nuorten valmennukseen, koulutukseen ja kasvatukseen liittyvää aineistoa.
Jali on korostanut kaikessa ”lapsiurheilun kehittämistä lasten luonnollista kehitystä tukevaan suuntaan”.
Juttusarjani otsikkoina käytän Jalin lanseeraamia sanontoja.
Aikuisen pienoismalli?
Viimeisten vuosikymmenten aikana on suomalaisessa urheiluvalmennuksessa eletty suurten muutosten aikaa. Lähtölaukaus ammattimaiselle valmentautumiselle ammuttiin jo 1970-luvulla kansainvälisen kilpailun kiristyessä ja ohjelmoidun valmennuksen ensiaskelien myötä. Samoihin aikoihin lajiliitoissa pohdittiin keinoja, joilla houkutella uusia harrastajia lajien pariin. Lajien määrä kasvoi kovasti. Eri lajeissa kehittyi valtakunnallisia lasten kilpailujärjestelmiä. Eikä vain kansallisella tasolla, vaan myös kansainvälisesti kisavaatimukset ovat kasvaneet nuorten olympialaisten ja lajien arvokisojen myötä.
Voidaan sanoa, että lapsiurheilun painopiste siirtyi omaehtoisesta harrastamisesta kohti aikuisten organisoimaa toimintaa.
Erikoistuminen varhaisessa vaiheessa on noussut keskiöön. Mutta vuosien varrella on jouduttu huomaamaan, ettei useimmista nappulamestareista kehitykään mestareita aikuisten sarjoihin.
Monen lapsen lupaavasti alkanut ura on kariutunut aikuisten liialliseen kiireeseen. Kestävän urheilullisen perustan luominen on monessa tapauksessa unohtunut. Kilpajuoksu kohti menestystä on saattanut alkaa aivan liian varhain.
Valmentajakoulutuksessa on toki painotettu monipuolisen pohjan tärkeyttä ja leikkimielen säilyttämistä lasten urheilussa. Käytännön toteutus ei useinkaan ole mennyt tämän opin mukaisesti. Monilla seuratoimitsijoilla, valmentajilla ja erityisesti lupaavilta vaikuttaneiden lasten vanhemmilla on ollut kiire menestyksen loisteeseen. Kaikki ovat varmasti tarkoittaneet pelkkää hyvää urheileville lapsille. Lopputulos ei vain aina ole ollut tavoitteen suuntainen.
Lasten kilpailu- ja sarjajärjestelmät muistuttavat yhä enemmän aikuisten kilpailujärjestelmiä. Totisen menestyksen tavoittelu on usein syrjäyttänyt leikkimielen ja monipuolisuuden. Kannattaa pitää mielessä, etteivät lapset itse ole kehittäneet näitä kilpailujärjestelmiä. Ne ovat aikuisten luomia – ja tavoitteet aikuisten asettamia.
Joskus näyttää siltä, kuin lapsiurheilu olisi aikuisten peliä. Innokkailta ja hyvää tarkoittavilta aikuisilta saattaa unohtua, ettei lapsi ole pienoiskokoinen aikuinen.
Seuroissa ja liitoissa tehtävä nuorisotyö on äärimmäisen arvokasta ja kehittävää. Vieläkin parempaan päästään, kun osataan välttää pahimmat lapsiurheilua vaanivat karikot.
Antti Kempas
Liikuntapäällikkö
