Rekolan Raikkaan kunniapuheenjohtaja Veikko Kankkunen 1927–2018

Veikko Kankkunen oli 91-vuotias nukkuessaan pois 25.12.2018. Näin hän muisteli omaa ja Rekolan Raikkaan historiaa vuonna 2012, kun hän täytti 85 vuotta ja asui yhdessä puolisonsa Ritva Salmen kanssa Havukoskella.

”Raikkaan ensimmäisessä jäsenkirjassani on liittymispäiväkseni merkitty 18.1.1945. Ensimmäiset muistoni Raikkaasta liittyvät jumppaamiseen. Meitä oli ehkä kahdeksan poikaa Rekolan vanhan kansakoulun aulassa jumppaamassa Arvo Siintolan johdolla muokkausvoimistelua, kuten silloin oli tapana sanoa.

Nykyisin tuota vanhinta, vuonna 1929 valmistunutta koulurakennusta kutsutaan museokouluksi.

Sinä vuonna seuran kokonaismäärä oli 109 jäsentä, ja siitä se sitten lähti kasvuun ollen nyt yli kymmenkertainen.

Muokkausvoimistelua ei jatkunut pitkään, vaan tilalle tuli nyrkkeilyä, kun jostain löydettiin Raikkaan vanhat, kämmenpuolelta vähän ratkenneet nyrkkeilyhanskat. Elettiin jo rauhan aikaa, mutta sodan loppumisesta ei ollut kulunut vuottakaan, ja kaikesta oli yleisesti kova puute. Voimassa oli vielä sodan aikana luotu elin- ja muidenkin tarvikkeiden säännöstely. Ei ollut meillä silloin edes verryttelypukuja, vaan harjoiteltiin niissä vaatteissa, jotka päällä olivat. Ei ollut niissä surkeissa harjoittelutiloissa minkäänlaisia pesumahdollisuuksia-kaan. Kun TUL:n kautta saimme ostaa erän urheilupaitoja, -housuja ja 10 paria piikkareita, saatoimme aloittaa oikean harjoittelun.

Toimintakautena syksystä 1945 kesään 1946 valmistauduttiin TUL:n kolmansiin liittojuhliin. Kun ohjaaja- ja salipulan vuoksi emme pystyneet harjoittelemaan yhteisvoimistelun ohjelmaa, päätimme silti jollain tavalla päästä mukaan. Meitä oli neljä tyttöä ja neljä poikaa, joista muodostettiin tanhuporukka. Liitosta saatujen nuottien ja ohjeiden mukaan opeteltiin vuorot ja askelkuviot. Aluksi rallattelimme itse tanhutessamme. Sitten seuramme puheenjohtaja Ensio Kaires säesti meitä mandoliinilla ja loppuvaiheessa saimme säestäjäksi todella hyvän hanuristin, Topi Äijälän, Päiväkummusta.

Ohjaajapulaa lievittämään minut lähetettiin Eino Saarisen kanssa Hyvinkäälle viikon kestäneille alkeisohjaajakursseille. Kurssin vetäjänä toimi entinen TUL:n mestarivoimistelija Toivo Salonen, jonka opetus oli pätevää ja perusteellista.

Talvikausina sisäharjoittelut jäivät vähäisiksi, kun ainoana harjoittelupaikkana oli kansakoulun aula. Talvisin hiihdettiin ja pidettiin hiihtokilpailuja. Kesäisin oli käytössä urheilukenttä, vaikka ei se kovin häävi ollut.

Järjestimme jäsentenvälisiä sarjakilpailuja juoksuissa, hypyissä ja heitoissa. Tämä johtui siitä, että seuralla ei ollut varaa hankkia kovin monia palkintoja. Aiemmin palkintoina jaettiin kunniakirjojakin.

Tuottoisa tapa hankkia rahaa olivat iltamat

Silloin, kuten aina, seuratoiminta tarvitsee rahoja. Kunnalta ei avustuksia alkuun saatu ja kun saatiin, ne olivat pieniä. Tuottoisa tapa rahan keruuseen oli järjestää iltamat, joissa oli lopuksi tunti tanssia.

Sodan jälkeen oli innostus iltamiin suurinta, olihan maassa ollut huvikielto. Niitä järjestettiin vielä 1950
-luvulla, mutta television tulo lopetti ne.

Iltamia varten perustettiin Raikkaaseen kaksi lauluryhmää Rallitytöt ja Rallipojat. Ryhmien jäsenet esittivät myös yksinlaulua ja lausuntaa, tanssi- ja voimisteluesityksiä sekä hupailuja. Näillä eväillä käytiin esiintymässä muidenkin paikkakuntien iltamissa. Juhlapaikkoina oli aluksi VPK:n vanha ”letkuliiteri” ja sittemmin työväentalo.

Uusia harjoittelusaleja, lisää jäseniä ja urheilumenestystä

Kun Rekolan Työväentalo valmistui 1948, tuntui mukavalta päästä harjoittelemaan uuteen taloon. Ennen harjoituksia salinpenkit kerättiin peräseinälle. Kun alkuillasta olin ohjannut poikien voimistelun, kerääntyivät varttuneemmat sen jälkeen pelaamaan lentopalloa. Myös naisilla ja tytöillä oli omat jumppavuoronsa.

Raikas käytti voimisteluharjoituksiin Työväentaloa vain pari, kolme vuotta, sillä Rekolaan valmistui uusi koulurakennus, jossa oli asianmukainen voimistelusali. Saimme käyttöömme myös veistosalin, jonka höyläpenkit vedettiin syrjään ja tilalle tuotiin painonnostolavat. Painonnosto oli leipälajini, sillä olin harrastanut sitä veljen kanssa usean vuoden ajan Helsingin Jyryssä ja siksi kai sitä mielelläni ohjasinkin.

1950-luvulla kokeiltiin seurassamme monia uusia ja vain hetken kestäneitä lajeja. Keravanjoen rantaan tehtiin 25 m:n uimarata, mutta into ei riittänyt alkua pidemmälle. Pelasimme pöytätennistä mutta kun todettiin, että ainoan pingispöytämme ääressä voimistelusalissa saattoi kerralla pelata vain kaksi harrastajaa ja muut katsella ympärillä, siirrettiin pöytä veistosaliin jakamaan ahtautta puntinnostajien kanssa. Ei tullut siitäkään lajista seuralle aktiiveja kilpailijoita, mutta se houkutteli nuoria mukaan, vaikka hei eivät sitten liittynetkään seuraan.

1950-luvulla rakentui Asola ja rintamamiesten muksut tulivat Raikkaan rientoihin. TUL:n neljänsille liittojuhlille ohjasin parinkymmenen pojan ryhmän yhteisvoimisteluesitykseen. Osa ryhmästä mahtui Työväentalonnäyttämöllekin esiintymään Raikkaan 25-vuotisjuhlassa. Näistä pojista Raikas sai sitten sen ydinjoukon, joka osallistui toimintaan aktiivisesti kesät talvet seuraavat 10 vuotta ja joka veti mukaansa uutta porukkaa niin, että jäsenmäärä kasvoi ja tulokset paranivat jatkuvan harjoituksen seurauksena.

Seuran menestys yleisurheilussa alkaa 1950-luvun puolivälissä. Kalevi Tarvainen voitti 1955 Uudenmaan piirin poikapäivillä ensimmäisenä raikkaalaisena piirin mestaruuden alle 15-vuotiaiden poikien kuulantyönnössä. Samoissa kisoissa 17-vuotiaiden poikien 4 x 100 metrin viestijoukkue sai pronssia.

Samana vuonna 1955 maalaiskunnan mestaruuskisoissa Raikas sijoittui seurojen välisissä pistekilpailuissa kolmanneksi Kalevi Tarvainen voitti alle 15-vuotiaiden kuulan ja oli 60 m:llä toinen. Tyttöjen joukkue oli 4 x 100 metrillä kolmas. Yleisessä sarjassa Leo Vesimäki oli kolmas sekä kuulassa että pituudessa.

Vuonna 1956 menestys oli jälleen hyvä kunnan kisoissa. Kalevi Tarvainen otti kaksi mestaruutta, sekä kuulassa että 60 metrillä. Aila Salminen oli toinen tyttöjen 60 metrillä ja korkeudessa. Tyttöjen 4 x 100 metrin viestissä raikkaalaiset nappasivat sijat kaksi ja kolme.

Oli tärkeää olla mukana kunnan mestaruuskilpailuissa ja saavuttaa niissä tuloksia, sillä sen mukaan seuroille myönnettiin vuotuisia avustuksia. Kun nyt katselen sen aikaisten Raikkaan nuorten urheilijoiden kuvia ja selailen kilpailutuloksia, tapaan tuttuja, joista useat ovat mukana toiminnassa vieläkin. Yleisurheilusaralla pitkän päivätyön sekä seurassamme että piirin ja liiton jaostoissa tehnyt Arvo Sirén poistui joukostamme tänä kesänä 76 vuoden ikäisenä (2012).

TUL-henki on kestänyt kovatkin koettelemukset

Itselleni mieluisia olivat liittojuhlat ja niihin valmistautuminen, kun yhdessä hioimme joukkuevoimisteluohjelmia. Viidettä liittojuhlaa edelsi nuorten leiri Mustikkamaalla.

Kaikki leiritoiminnot ja -olympialaiset Emil Zatopekin vierailua myöten ja yhteisvoimisteluharjoitukset saatiin koko viikon kestäneestä sateesta huolimatta vietyä läpi. Kun joukkojuhlassa lauantaina esiintyminen onnistui ja sunnuntain marssin aikana paistoi aurinko, oli taas yksi unohtumaton muisto tallessa.

Mieluisin näiden liittojuhlamuistojen joukossa ovat vuoden 1969 liittojuhlat, jolloin Raikas voitti TUL:n joukkuevoimistelumestaruuden B-sarjassa. Ohjaajana minua erityisesti lämmitti tuomariston suorituksestamme antamat 9,3 pistettä.

Minut valittiin seuran puheenjohtajaksi vuonna 1954 ja jatkoin sillä postilla aina vuoteen 1968. Olin jo ollut sitä ennen pari vuotta seuran sihteerinä ja useita vuosia johtokunnan jäsenenä. Samoihin aikoihin minut valittiin myös Suur-Helsingin piirin piiritoimikunnan jäseneksi ja siinäkin puuhassa olin mukana 11 vuotta. Lisäksi olin yhden liittokokousvälikauden liiton nuorisovaliokunnassa ja piirin voimistelujaostossa sekä kunnan urheilulautakunnassa, joten nuoruuteni ja miehuuteni vapaa-ajat täytti urheilu lähes täysin.

Vaikka olenkin vetäytynyt aktiivisesta seuratyöstä, olen vielä ollut mukana sekä piirin, liiton ja tietysti oman seuramme veteraanitoiminnassa.

Kehottaisin nykynuoria urheiluinnostuksena lisäksi asennoitumaan seuraansa tunteella ja työväenaatteella. Se on varma keino lujitta seurahenkeä ja siitä kasvaa se tunnettu TUL-henki, joka on kestänyt kovatkin koettelemukset.

Sydämessäni on aina yksi soppi lämpöisenä Raikkaalle.”

 

Teksti: Rekolan Raikkaan seuralehti

Juttu julkaistu Rekolan Raikkaan seuralehdessä kesällä 2012. Tekstin alkua on hieman muutettu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *