Ajankohtaista


Antti Kempas -juttusarja: Lasten urheilu – Kiva harrastus vai totisinta totta (III)

NAPPULASTA MESTARIKSI – VAI NAPPULAMESTARIKSI?

Ohjatessaan urheilevia lapsia valmentaja joutuu usein puun ja kuoren väliin. Miten on mahdollista täyttää seuran ja lasten vanhempien odotukset? Miten saavuttaa hyviä tuloksia  niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäyksellä – ja miten samalla tukea lapsen luonnollista kehitystä?

Urheiluvalmennuksen tavoitteena on mahdollisimman hyvien tulosten saavuttaminen aikuisena tai aikuisuuden kynnyksellä. Miten lapsiurheilu voi palvella tätä tavoitetta?

Liikuntakasvatuksen asiantuntijat ovat huolissaan siitä, että lapsiurheilu on alkanut yhä enemmän muistuttaa aikuisten kilpa- ja huippu-urheilua. Liian aikainen erikoistuminen on lapsiurheilumme suuri ongelma.

Kun maassamme alettiin järjestää lasten ”arvokilpailuja ja –turnauksia”, innostus nappulamestaruuksien tavoitteluun oli valtava. Kutkuttihan ”mestaruuden” mahdollisuus monien ihmisryhmien kunnianhimoa; ainakin seuratoimitsijoiden, valmentajien ja lasten vanhempien. Jos lapsi menestyi hyvin jossakin lajissa, siihen ruvettiin satsaamaan tosissaan. Toiveena päästä jopa nuorten olympialaisiin, nuorten kv. arvokisoihin tai pelien ammattilaisseurojen junioritiimeihin. Harjoittelu muuttui voimakkaan lajikohtaiseksi.

Tiedetään vallan hyvin, että lajiharjoittelun voimakkaalla lisäämisellä saavutetaan nopeasti hyviä tuloksia. Kuvitellaan, että näin toimien menestys seuraa toistaan. Ikävä kyllä näin tapahtuu kovin harvoin. Kun keskitytään liikaa lajiin, jää perusta heikoksi. Lisäksi on vaikea löytää myöhemmin tehokkaampia harjoituskeinoja, kun ne on jo käytetty. Lopullinen tuloshuippu jää odotettua matalammalle. Kansainvälinen menestys juniorisarjoissa ei suoraan ennusta menestystä aikuisena, mikäli tulosten takana on hyvin aikainen erikoistuminen.

On valmentajia, jotka järjestävät nappuloille jopa 4-5 lajiharjoitusta viikossa. Mutta löytyy esimerkkejä äideistä tai isistä, joille tämäkään ei riitä. Tiedän eräänkin kahdeksan (8) vuotiaan, jota äiti kuskaa päivittäin kymmeniä kilometrejä treeneihin ja kotiin, treeneihin ja kotiin. Talven esimerkki pahimmasta päästä, aamulla ennen koulua lajitreeni eri paikkakunnalla, sitten kouluun, jossa liikuntatuntikin, sitten iltapäivällä lajitreenit ja vielä oheistreenit. Harjoituksia 6-7 päivänä viikossa. Koululaisilla on kesälomaa kymmenen (10) viikkoa, äiti järjesti tytölle kahdeksalle (8) viikolle leirit paikkakuntia vaihdellen. Hengästyttävää huippu-urheilijallekin.

Tällaisella rääkillä haetaan kilpailumenestystä, mutta mutta… Mikä on tilanne 2-3 vuoden kuluttua? Kuinka moni on lopettanut ja miksi? Kyllästyminen ja yksipuolisen harjoittelun aiheuttamat loukkaantumiset ovat katkaisseet monen nappulamestarin lupaavasti alkaneen uran.

Onneksi monissa lajeissa on lopetettu kilpailu valtakunnallisista mestaruuksista nuorimmissa ikäsarjoissa. Se on nähty keinoksi hillitä liian aikaista kilpajuoksua kohti menestystä. Onneksi useimmissa seuroissa on valmentajia, jotka kokevat itsensä ennen kaikkea lasten kasvattajiksi. Kun valmentaja ymmärtää, että tärkeintä lasten urheilussa on innostuksen virittäminen liikuntaa kohtaan, ollaan tiellä, jota pitkin voi edetä myös urheilun huipulle. Toivottavasti myös isät ja äidit hyväksyvät tämän.

”Lapsuus on kylvön aikaa – ei sadonkorjuun”.

Antti Kempas

Liikuntapäällikkö