Ajankohtaista


Antti Kempas -juttusarja: Lasten urheilu – Kiva harrastus vai totisinta totta (VII)

Onko omatoimisuus kadonnut?

Jyväskylän yliopiston emeritusprofessori Lauri Laakso kiinnitti eräässä jutussaan huomiota omatoimisuuden katoamiseen lasten liikunnasta. Hän totesi mm. seuraavaa: ”Tuskinpa kukaan meistä haluaisi tosissaan uudesta sukupolvesta passiivista ja aloitekyvytöntä joukkoa, joka osaa toimia vain annettujen ohjeiden mukaan ja tehdä päätöksiä vain kysyttyään ensin lupaa tai neuvoa auktoriteetilta. Omatoimisuus on siis kasvun tavoite sinänsä. Mutta omatoimisuus on myös välttämätön vaihe ihmisen kehityksessä lapsesta aikuiseksi.

Kuvitteleeko joku tosissaan, että kuljettamalla isukin tai äidin autolla 10-vuotiasta lasta viisi kertaa viikossa harjoituksiin, joissa toiminta tapahtuu tarkasti valmentajan ohjeiden mukaan, edistetään lapsen oma-aloitteellisuutta? Ja kuka lapsista jaksaa tai ehtii koulun ja harjoitusohjelman ohella iltapäivisin liikkumaan kaverien kanssa lähikentällä tai takapihalla?

Mahdollisuudet omatoimisuuteen ovat kadonneet monissa lajeissa. Harrastaminen vaatii erityistiloja, jotka taas ovat useinkin pelkästään seurojen varaamia. Kentillekään ei aina pääse, eikä muita paikkoja saa käyttää.”

Aikuisten huolenpito on monissa tapauksissa mennyt niin pitkälle, ettei lapsen omalle aktiivisuudelle jää tilaa.

Monilla valmentajilla on se käsitys, että urheilevat lapset kehittyvät vain heidän ohjauksessaan. Jos ohjattuja harjoituksia on lähes joka päivä, urheilujärjestelmä kahlitsee täysin lapsen liikkumisvapauden. Lapsi haluaisi kokeilla monenlaisia lajeja ja harjoitella kaverien kanssa tai yksinkin. Tähän ei vain jää aikaa, mikäli valmentaja on ohjelmoinut  lähes koko vapaa-ajan. Jos ei luoteta lapseen ja hänen kykyynsä itsenäiseen harjoitteluun, miten voi odottaa suojatiltaan henkistä kanttia tulevaisuudessa?

Lukuisat entiset menestyneet urheilijat ovat korostaneet, että heidän jaksamisensa salaisuus on monipuolisessa tekemisessä lapsuudessa. Oma-aloitteisesti tytöt ja pojat harrastivat kaikkea mahdollista urheilua ja liikunnallisia leikkejä. Usein vielä omilla suorituspaikoilla ja itsetehdyillä välineillä. Mielikuvitusta käytettiin ja hauskaa oli.

Tällainen tekeminen on nykyisin harvinaista, eikä toki omaehtoiseen tekemiseen ole samanlaisia mahdollisuuksiakaan. Ei ole paikkoja, missä sitä toteuttaisi. Nettipelitkin ovat istuttaneet lapset lähes paikoilleen.

Koronakaranteeniaika pysäytti ja kosketti kaikkia ihmisiä. Alun shokin jälkeen tapahtui ”kummia”. Alkoi kantautua tietoja omaehtoisen liikkumisen ”paluusta”. Aikuiset liikkuivat entistä enemmän kävellen, juosten, vaeltaen, pyöräillen. Kodeissa ”syntyi” kuntosaleja, joissa lihaskuntoa ja liikkuvuutta kehitettiin mitä moninaisin liikkein. Eri lajien huiputkin jakoivat  omia harjoitteitaan malliksi muille – ja kannustivat liikkumaan.

Sama lapsilla – omatoimista liikkumista yksin tai kaverien kanssa leikkipaikoilla, puistoissa, pihoilla, koulujen liikuntapaikoilla, metsissä ja rannoilla. Vanhat liikuntaleikitkin nostettiin esiin kysymällä isovanhemmilta, omilta vanhemmilta tai katsomalla netistä. Iloisia huutoja ja naurua kuului ilta-auringon aikaankin. Toivottavasti tämä etäliikunta jäisi ainakin osaksi pysyväksi käytännöksi.

Omatoimisuutta ja mielikuvitusta lisää lapsiurheiluun.

Antti Kempas

Liikuntapäällikkö