Lähiliikunnasta elinvoimaa

TUL:n puheenjohtaja Kimmo Suomi jää syksyllä eläkkeelle Jyväskylän yliopiston professorin virasta. Suomen jäähyväisluento järjestettiin perjantaina 21.9.2018 Jyväskylän työväentalolla. Lähiliikuntapaikkoja käsittelevä luento julkaistaan kolumnina TUL Aviisissa.

Aloin epäilemään 1980-luvun alussa perinteistä kunnallista liikuntasuunnittelua ja sen taustalla ollutta vuonna 1980 voimaan astunutta liikuntalakia, jota ensi kerran oli alettu toteuttaa kunnissa.

Tutkimuksissani havaitsin, että ihmiset eivät liiku kunnan mittakaavassa, vaan elinpiireittäin. Kotielinpiiri eli asunto ja piha ovat tärkein liikunnallinen elinpiiri lapsille, perheille ja ikääntyneille. Siksi kotipiirissä tulisi olla leikki-, liikunta- ja luontopaikkoja. Korttelielinpiiri on ensisijaisesti pihalta ulos kasvaneiden nuorten tärkein liikkumisympäristö, jossa tulisi olla mahdollisuus toteuttaa perusliikuntaa: kävelyä, juoksua, heittämistä, kiinniottoa, lyömistä, potkaisemista, syöksymistä, kaatumista, ylösnousemista. Usein virheenä ovat liian pienet paikat, joita perustellaan sillä, että pienet lapset eivät tarvitsisi laajoja ympäristöjä. Päinvastoin! Pienet lapset tarvitsevat isoja ympäristöjä turvallisuutta varten juuri kaatumiseen, syöksymiseen ja ylös nousemiseen.

Maankäyttö- ja rakennuslain seurauksena parkkipaikat ovat paremmin lakisääteisesti suojeltuja, kuin lasten pihaleikkipaikat. Elinpiiritutkimuksistani vuonna 1984 kohistiin, kun vastustin lasten leikkihiekkalaatikon laittamista demokraattisesti keskelle taloyhtiön pihaa, johon kaikista uloskäynneistä oli yhtä suuri etäisyys. Pienet lapset 2-4 vuotiaina käyttivät mieluummin oman ulko-oven ja kodin ikkunoiden läheisyydessä olevia hiekkalaatikoita kuin keskelle pihaa asennettua laatikkoa. Lapset hakivat psykososiaalista turvaa kotioven ja -ikkunoiden takaa. Suunnittelijoiden tulisikin tuntea lasten kehityksen kaari.

Suunnittelin pienten lasten kanssa pihoja mm. Jyväskylän 1. asuntomessualueelle vuonna 1985 siten, että lapset kuvasivat liitujen värisymboleilla pihakartoille, mihin ja mitä he haluavat pihalle. Se oli osallistuvaa suunnittelua parhaimmillaan.

Olen tutkinut EU:n rahoittamissa projekteissa viimeiset kymmenkunta vuotta lähiliikuntapaikkoja, jotka johtanevat tänä vuonna EU:n lähiliikuntapaikkapolitiikkaohjelman käynnistämiseen. Olen esittänyt tätä yhdessä saksalaisen professori Alfred Rüttenin kanssa. Hän työskentelee Saksan baijerilaisessa Erlangen-Nürnbergin yliopistossa.

Tutkimusteni mukaan lähiliikuntapaikka kehittää parhaiten liikkumattomien ja vähän liikkuvien lasten ja nuorten liikunnallisuutta. Lähiliikuntapaikkoja on syntynyt kiitettävästi – 2010-luvulla noin 1 000 paikkaa – niin koulujen pihoille kuin puistoihin, joissa on 80 prosenttia maamme lähiliikuntapaikoista. 20 prosenttia paikoista on kerros-ja rivitalojen pihoilla.

Mikä on lähiliikuntapaikka?


Ihannelähiliikuntapaikalla on seuraavia ominaisuuksia: se ei noudata lajistandardeja esim. olympialajin sääntöjä. Sitä ei voi varata, vaan siellä liikutaan sillä porukalla, mikä siellä sattuu olemaan. Se ei maksa mitään. Se on aina avoinna. Siellä ei ole puku-, pesu- ja suihkuhuoneita, koska lähiliikuntapaikka on niin lähellä kotia, että vaatteiden vaihto tehdään kotona. Siellä ei ole parkkipaikkoja, koska sinne mennään aktiivisella kulkutavalla. Siellä ei ole katsomoita, koska paikassa vain liikutaan.

EI-filosofia tarkoittaa, että lähiliikuntapaikat ovat halpoja. Paikkaa hoidetaan ja huolletaan esim. kiinteistöjen huollon yhteydessä, eli kustannukset tulevat esim. lähiasukkailta, kunnalta tai koululta, joilla on myös yleinen turvallisuusvastuu.

Nuoret eivät ole valmiita sellaiseen toimintaan, jossa ollaan jäseninä vuosikokouksesta vuosikokoukseen. Nuoret haluavat lähiliikunnalta kolmea asiaa:

  1. Itsenäisyys kahlitsevista säännöistä. Säännöt tehdään joka kerta erikseen sen mukaan keitä on mukana, millaisia välineitä on käytössä ja mitä halutaan tehdä.
  2. Itsenäisyys organisaatioista. Ei haluta olla toiminnan kohteina vaan itse autonomisia toimijoita. Osallistuessani Italian miljoonakaupungin Bolognan skeittareiden seminaariin, siellä skeittarit pitivät esitelmiä, joita liikuntaviranomaiset ja urheilujärjestöt kuuntelivat. Bolognassa on skeittareille urheilujärjestöissä ryhmäjäsenyys, jonka Italian yhdistyslainsäädäntö mahdollistaa eli yksittäiset skeittarit eivät ole jäseniä henkilökohtaisesti vaan ryhmänsä kautta. Tämä on saanut Bolognassa n. 1 000 skeittaria viimeisen vuoden aikana toimimaan urheilujärjestöjen yhteydessä ilman henkilöjäsenyyttä.
  3. Kolmas nuorten haluama tekijä on taloudellinen riippumattomuus eli ei haluta toimintaa ohjaavaa ja kontrolloivaa taloudellista tukea.

Koti-ja korttelielinpiiriä laajempi liikkumisympäristö on asuinalue-elinpiiri, joka on aikuisväestön tärkein liikkumisympäristö. Sen ideaaliominaisuus on liikkumisympäristön omavaraisuus eli päivänpiirissä ei tarvita liikuntapalvelujen hakemista asuinalueen ulkopuolelta. Kaupungin ja kunnan elinpiiri tulisi hahmottaa terminaaliliikuntapaikkoja varten. Ne ovat ainutkertaisia paikkoja kuten esim. uimahalli, jäähalli, hyppyrimäki, jotka usein ovat kilpaurheilun lajistandardien mukaisia paikkoja.

Liikkeen lisääminen vaatii koko elinympäristön liikunnallistamisen

 

Suomessa liikunta ei ole kiinni liikuntapaikoista, koska meillä on eniten liikuntapaikkoja maailmassa asukasta kohden eli kapitaatioluku on yksi liikuntapaikka jokaista 170 ihmistä varten. Liikuntapaikkoja lisäämällä – lähiliikuntapaikkoja, ulkoilureittejä ja kevyenliikenteen väyliä lukuunottamatta – ei liikunta lisäänny. Ei myöskään liikuntapalveluja lisäämällä. Aikuisista kaksikolmasosaa ei käytä rakennettuja liikuntapaikkoja laisinkaan eikä hanki aktiivisesti liikuntapalveluja. Liikuntapaikat ovat nuoria aikuisia, lapsia ja nuorisoa varten.

Liikkeen lisääminen yhdyskunnan alueella ottaa huomioon koko elinympäristön liikunnallistamisen. Tutkin erikoistuneita elinpiirejä esim. kaupassakäynnin, hoivan hankkimisen ja sosiaalisen verkostoitumisen elinpiirejä. Keskeisimmät elinpiirit pitäisi olla mahdollisimman houkuttelevia aktiiviseen elämään, koska jo parin kilometrin kauppareissu kauppakassien kanssa on erittäin tärkeää liikuntaa. Kaupassakäynnin elinpiiri saattaa olla ainut liikunta-aktiviteetti ikääntyneille. Automarketit tai keskitetyt palvelut ylipäätään eivät palvele liikunnallisena ympäristönä.

Liikunnallista ympäristöä voidaan parantaa, kun osataan vastata seuraaviin kysymyksiin :

  1. millainen fyysinen ympäristö halutaan,
  2. millainen toiminnallinen ympäristö eli mitä liikuntatoimintoja halutaan tehdä,
  3. millainen sosiaalinen ympäristö eli ihmisten sosiaalinen organisoituminen ympäristössä,
  4. millainen on koettu liikkumisympäristö esim. ympäristön kauneus tai ankeus,
  5. hallinnollinen ympäristö esim. kuka ja miten ympäristöä hallinnoidaan ja
  6. taloudellinen ympäristö eli miten liikkumisympäristön kustannukset hoidetaan. Liikkumisympäristöissä pahimmat virheet tehdään, kun suunnittelukokonaisuutta ei oteta huomioon vaan toteutetaan osittaissuunnittelua eli inkrementalismia.

Täältä voi ladata viimeisimmän kirjani vuodelta 2017 ”Neighbourhood Sport Facility” eli ”Lähiliikuntapaikka”, jossa Suomen parhaat lähiliikuntapaikka-asiantuntijat kirjoittavat eri näkökulmista lähiliikuntapaikoista. Kirjassa kirjoitan saksalaisen David Kotthausin ja italialaisen Antonio Borgognin kanssa liikuntapoliittisista teeseistä, joilla voidaan lisätä liikuntaa.

Professori Kimmo Suomi
Kirjoittaja on TUL:n puheenjohtaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *