Liittojuhlat muistoissani: Viisumileimat frankkeerauskoneella

18.04.2018

Opiskelin tuolloin Mikkelissä Suomen Nuoriso-opistossa ja meitä oli samalla kurssilla monta tullilaista. Vesterisen JukkaPeltoniemen Seppo, nyt jo edesmennyt Tukiaisen ReijoVehviläisen Pirjo, Sainion PirkkoMiettisen LauriPäivisen Maiju ja varmaan muitakin, joita en muista. Niin ja tietysti Kimmo Suomi, joka nyt johtaa TUL:oa.

Järjestimme Mikkelissä muun muassa Savon piirin kulttuurikilpailut, liekö sen jälkeen järjestettykään, pyöritimme piirin nuorisojaostoa, osallistuimme koulutuksiin ja olimme aktiivisesti mukana Mikkelin Vauhdin toiminnassa.

Päätimme muutamien opiskelutovereiden kesken lähteä porukalla liittojuhlille Helsinkiin. Olin tuon kesän työharjoittelussa Kuusankosken kaupungilla. Matkasimme Helsinkiin nuorisosihteeri Heikki Hämäläisen rättärillä.

Muistan, että tapasimme opiskelutovereiden kanssa nuorisokonsertissa jäähallissa. Olimme myös mukana liittojuhlamarssilla halki kaupungin siellä loppupään rupusakissa. Oli upea tunne tulla sisään täydelle Olympiastadionille. Vieläkin nousee kylmät väreet, kun muistelen tuota hetkeä.

Tuolloin ei tullut mieleenkään, että kymmenen vuotta myöhemmin olisin mukana liittojuhlajärjestelyissä.

Vuonna 1989 ei edes unelmoitu nettisivuista eikä muistakaan verkkopalveluista. Usko painettuun sanaan oli vankka. Niinpä liittojuhlaan aikaan ilmestyi TUL-lehden erikoispainoksia. Ne painettiin öisin ja lehdet olivat aamulla jakelussa mm. majoitus- ja kilpailupaikoilla. Oli melkoinen urakka punnertaa lehdet nopealla aikataululla yömyöhään painokuntoon.

Muistan, että meillä oli jo käytössä langattomat puhelimet. Se oli parin kolmen kilon mötikkä, jossa luuri oli johdon päässä. Siellä auton jalkatilassa se kulki mukana. Ei sitä muuten viitsinyt raahata matkassa.

Valokuvaaja Martti Lintunen hankki tuolloin ensimmäisen nokialaisensa. Se oli saunaklapin kokoinen, mutta sopi taskuun. Hinta oli muuten 18 900 markkaa! Pidimme yhteyttä, minä autopuhelimella ja Mara halolla.

Viisi vuotta myöhemmin 1994 TUL Turkku -juhlassa puhelimet olivat jo huomattavasti käyttäjäystävällisempiä. Digiajasta ei kuitenkaan voinut vielä puhua, ei edes unelmoida.

Lähetimme medialle jakelujuttuja ja valokuvia ihan kirjepostina. Hotellihuoneen kylppäriin oli rakennettu valokuvalabbis, missä kuvantekijä viettikin koko viikonlopun pimiössä.

Lehdistö- ja kisakeskus olivat Turun teatterissa. Perjantai-iltana olin yksin paikalla kirjoittamassa juttuja. Muut olivat laittautumassa iltabileisiin. Paikalle tuli venäläinen pyöräilyjoukkue, joka tarvitsi leimat viisumeihinsa. Kaapit oli lukittu eikä leimasimia näin ollen löytynyt. Tilanne alkoi hieman lämmetä, koska pyöräilijöillä oli jo kiire kotimatkalle.

Muistin, että teatterin ala-aulassa oli frankkeerauskone. Olinhan leimannut sillä medialle lähtevät kirjeet valmiiksi. Ajoin pyöräilyjoukkueen viisumit postin leimauskoneen läpi. Viisumiin tuli paitsi postileima myös tapahtuman erikoisleima. Kun ne vielä olivat punaisella musteella, tulos oli täydellinen. Voi sitä kiitosten määrää. Niistä jäi hyvä mieli itsellekin.

Tullaan vuoteen 1999. Olin ollut mukana TUL:n kansainvälisissä hommissa ja sain mediapuolen lisäksi hoitaakseni kansainvälisiä asioita.

Liittojuhlaviikolla puhelin soi, ja soittaja kertoi olevansa Havis Amanda -patsaan luona sijaitsevan R-kioskin myyjä. Ärrällä oli kuulemma jotain ulkomaan kieltä puhuva miesjoukko, jolla oli minun puhelinnumero. Piti lähetä tarkistamaan tilanne.

Kioskin edessä seisoskeli kymmenkunta pitkän huiskeaa miestä, joista yhden tunsin. Hän oli Bulgarian TUL:n puheenjohtaja Kostadin Barzulov. Joukko oli ajanut Bulgariasta Venäjän halki yli 2 000 kilometriä pikkubussilla ja oli tulossa liittojuhlan koripalloturnaukseen. Mitään ilmoitusta tulosta ennakkoon emme olleet saaneet.

Majapaikka joukkueelle löytyi pienen hakemisen jälkeen Kaisaniemen koululta ja puheenjohtajalle hotellista. Liittojuhlan ohjelmassa ei tosin ollut aikuisten koripalloturnausta, mutta järjestimme joukkueelle pari ystävyyspeliä. Olisihan ollut noloa ajella takaisin kotiin ilman pelin peliä.

Toinenkin mielenkiintoinen puhelu muistuu samoista liittojuhlista. Se tuli kauempaa, Suomen suurlähetystöstä Lissabonista. Siellä oli angolalainen tanssiryhmä hakemassa viisumeita Suomeen ja tulossa esiintymään liittojuhlaan. Mitään ennakkotietoa tästäkään ryhmästä ei ollut.

Niinpä lyhyen palaverin jälkeen soitin takaisin ja kerroin, ettemme voi ottaa ryhmää vastaan. Jälkeenpäin ei kuulunut mitään, joten kaipa tanssijat kääntyivät Lissabonista takaisin Angolaan.

Pääjuhla stadionilla oli päättymässä, kun sain idean kysyä kommentteja juhlasta tasavallan presidentti Martti Ahtisaarelta. Selvitin, mitä kautta hän poistuu stadionilta. Niinpä olin vastassa tornin ovella.

Ovesta ensin tullut turvamies yritti häätää minua kauemmaksi ja kysyi, onko haastattelusta sovittu ennakkoon? Ei tietenkään ollut, vastahan olin hetkeä aiemmin saanut idean. Silloin jo Ahtisaarikin ehti paikalle. Esittelin itseni ja pyysin kommentteja juhlasta. Ahtisaari kätteli ja kehui muutamalla sanalla niin 80-vuotiasta tullia kuin liittojuhlaakin. Niistä sanoista sain rakennettua hienosti tiedotteen, sillä muita toimittajia ei paikalla ollut.

Vuonna 2004 liittojuhlakarvaani matkasi Ouluun. Kesken tapahtuman sain tiedon, että minut oli valittu uuteen työpaikkaan AKT-lehden päätoimittajaksi. Pitkä rupeama TUL-lehden päätoimittajana päättyi upeissa puitteissa. Harvalla on ollut niin komeat läksiäiset, joita katselin haikeutta tuntien.

Oulun jälkeenkin olen ollut mukana liittojuhlissa niin Tampereella kuin Seinäjoellakin.

Jos luoja suo ja sää sallii, ajattelin olla paikalla myös Helsingissä 2019!

Teksti: Mikko Karlsson
Kuva: Niina Myllys 

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva kirkkonummelainen toimittaja, joka työskenteli TUL-lehden päätoimittajana 1987 – 2004. Hän on jäsenenä TUL:n 100-vuotisjuhlavuoden viestintätoimikunnassa.